Näppärät sormet

Serkkuni tekee koruja vapaa-ajallaan. Eikä nyt puhuta mistään hippityylisistä amuleteista, joita ei kehtaa kaulaansa laittaa vaan todella upeista luomuksista. Hän on täysin itseoppinut - tilailee helmiä ja muuta materiaalia netistä, lueskelee alan kirjoja ja etsii inspiraatiota kauniista kuvista, lehdistä, kirjoista, matkoilta, siis joka puolelta.

Hän sommittelee, kokeilee, välillä purkaa, välillä lisäilee, kehittelee ja onnistuu. Hänen tekemänsä kaula- ja rannekorut ovat kuin pieniä taideteoksia. Helmet voivat olla muovia, lasia, puuta, ketjut metallia tai hopeaa siis sekä edullisia että kalliita materiaaleja. Ja kaiken tämän hän siis tekee vapaa-ajallaan.

Budapestissa on vähän väliä jos jonkinlaista tori- ja markkinatapahtumaa niin Vörösmarty terillä kuin muuallakin keskustan alueella. Usein niitä kehutaan käsityöläistapahtumiksi, joissa kaikki myytävä tavara on siis itse käsintehtyä. No, varmasti osa onkin, mutta kyllä siellä aina on mukana pöytäliinoja made in China -logolla, aivan niitä samoja joita löytää San Franciscon kiinalaiskortteleistakin.

Viimeksi joulun aikaan katselin oikein sillä silmällä Vörösmarty terin joulumarkkinoita - sinne pääsevät myymään vain käsityöläiset, ainakin näin väitetään - jospa sieltä löytyisi kauniit käsintehdyt korvakorut tai kivannäköinen kulho namusille. Kiertelin toivekkaana kojuja, mutta lopputulos oli lähinnä säälittävä - en saanut kulutettua yhtään forinttia, jos ei lasketa kupillista höyryävää forralt boria.

Kaikista löytämistäni koruista puuttui koruille tärkeä ominaisuus: viehkeys. Esillä olevien korujen designit olivat jotenkin teollisia ja persoonattomia. Kaikki olivat kuin samasta muotista tehtyjä vailla sitä jotain joka tekisi niistä ainutlaatuisia. Enkä sitä paitsi halua samanlaisia korviksia kuin 50 muulla on. Ei käsityön tarvitse eikä saakaan olla virheetöntä toistoa. Jokaisen korun tulisi olla omanlaisensa. Osa tosin oli juuri sitä hippiamulettiosastoa ja nekin ihan lelun näköistä kamaa ja vielä yläkanttiin hinnoiteltuja.

Keramiikkapuolella oli aivan sama juttu. Vuodesta toiseen samat värikkäästi hutasten maalatut kulhot ja mukit. Alkuaikoina niitä tuli uutuudenviehätyksen vallassa ostettua tuliaisiksi ja itsellekin siltä varalta että joskus sitten kun on tullut hankittua mökki niin sinne ne ehkä sopisivat. Just joo!

Tuntuu ettei ihmisiä kiinnosta paneutua edes siihen omaan alaansa vai mistä johtuu että persoonallisuus on kadonnut käsityökulttuurista? Serkkuni on hvvä esimerkki siitä, ettei tarvitse olla ammattilainen saadakseen aikaan hienon, omannäköisensä tuotteen. Riittää kun on vilpitöntä kiinnostusta ja intohimoa tekemiseensä. Pitäähän omasta aikaansaannoksestaan voida olla ylpeä, varsinkin jos tuote kaikenlisäksi on myynnissä!

Eipä tämä käsityön arvostuksen puute taida olla pelkästään Unkarin ongelma. Lomailen parhaillaan Bahamalla ja olen kierrellyt pikkubutiikkeja jotka mainostavat myyvänsä paikallisia koruja, vaatteita, sandaaleja sun muuta mutta tähän mennessä olen törmännyt vain Kiinassa valmistettuihin... Tällaisella saarella, jolla ei ole muuta elinkeinoa kuin turismi, luulisi pienellä vaivannäöllä ja mielikuvituksella saavan aikaan omiakin tuotteita. Menisivät aivan varmasti kaupaksi!

Ja vielä lopuksi: löytyy Unkarista toki kaunistakin kuten Kekesfestön pilkulliset siniset liinat ja keramiikkatuotteet. Ja mummojen kirjailemat Kalocsan raikkaanväriset paprika-aiheiset liinat.

Henkkamaukkaa

Tulipa nukuttua huonosti viime yöna. Herasin jo ennen kahta ja sen jalkeen vain torkahtelin hetkittain. Syyna ei ollut kadulta kantautuva meteli eika kenellakaan talossa ollut aanekkaita bileita. Mielessa pyöri kengat, karvaliivit, korut sun muut. Ihan oikeasti!

Aamulla kello kahdeksan avautuisivat Henkkamaukan ovet ja mikali olisi onnekas ja tarpeeksi nopea paasisi shoppailemaan ihanuuksia Lanvinilta. Olin tietysti kaynyt netissa koko malliston lapi ja tehnyt listoja siita mita kaikkea mahdollisesti haluaisin ostaa, mita voisin ostaa ja mita ehdottomasti tarvitsee ostaa. Yölla sitten jostain syysta aloin epailla muistiani - mitka ne kaikkein tarkeimmat tuotteet olivatkaan, enta jos en aamulla liikkeessa muistakkaan mita listalla oli ja vaan harhailen ympariinsa siina suljetulla alueella ja katselen hataantyneena kun muut maaratietoisesti kahmivat lanvinit itselleen. Aivan kauhea tilanne! Sitten aloin epailla kannattaako sittenkaan ostaa niita paloauton punaisia korkkareita vaan tyytya kaytannöllisempiin mustiin...just joo. Ja sitten heratyskello soi kuudelta ja silmat olivat hiekkaa taynna.

Pikaisesti suihkuun, kaurapuurot naamaat ja reippaasti kavellen kohti Vörösmárty térin Henkkamaukkaa. Matkalla mietin olenkohan ensimmainen vai sadas. No, lahempana sataa se meni. Heti paikalle tultuani sain violetin rannekkeen seka kivannaköisen Lanvin-kangaskassin, jonka sisalla mustaantaittavaliila kaulahuivi. Rannekkeet olivat jaoteltu varien mukaan - eri varit kertoivat jokaiselle oman shoppailuajan. Ensimmaiset 20 paasisivat sisalle Lanvin-karsinaan shoppailemaan 15 minuutiksi heti klo 8 , seuraavat 20 onnekasta klo 8.15 jne. Violettien aika alkaisi klo 9.05. Ei ollenkaan paha aika.

Kaikki vaikuttivat hyvantuulisilta - niin jonossa olijat kuin ystavallinen ja huolehtiva hm:n henkilökunta. Ei mennyt kuin minuutti niin olosuhteet senkuin paranivat - viehattaviin tarjoilija-asuihin sonnustautuneet tytöt saapuivat kahvi- ja croissant-karryjen kanssa. Nyt en valitettavsti voi antaa kaikkea kiitosta unkarilaisille, vaikka kaikki sujuikin joustavasti - kylla se kuuluu markkinoinninosaaville ruotsalaisille!

Ostoslistani karkipaassa oli mm. karvaliivi, mustat rusettikorkkarit ja punaiset korvakorut. Ennen minua oli kuitenkin jo n. 80 fashionistaa ehtinyt valkata omat suosikinsa, joten korkkarit ja korvikset olivat jo poistuneet hyllyilta. Karvaliiveja viela löytyi. Mukaan tarttui myös kirkkaapunainen huulipuna, verkkosukkikset ja melko mahtipontinen raiskyvan punainen kaulakoru. Muistan ne ensimmaiset kerrat kun Budapestin HM:aan saapuivat tahtisuunnittelijoiden mallistoja. Silloin ei liikkeen avauduttua jaljella ollut kaytannöllisesti katsoen enaa mitaan, joitakin hajakokoja sielta sun taalta, ehka. Samalla kuulin kuinka myyjat kertoilivat mita kaikkea olivat edellisena iltana kahmineet itselleen ja sukulaisilleen. Nyt ovat ajat ja tavat muuttuneet - paikalla on liuta koulutettua ja ystavallista henkilökuntaa. Eiköhan se ole ruotsalaisten ansiota. Vuosi sitten kun Jimmy Choon mallisto saapui, Vörösmártyn liikkeessa oli myös suomalaisia pomoja haarimassa paikalla.

Listalleni ei ollut paassyt yhtaan Lanvinin mestariluomusta vaikka mekoistahan merkki varsinaisesti tunnetaan. Jotenkin tuntui etta minimittaiset raiskyvat cocktailpuvut eivat oikein enaa ole taman ikaisen juttu. Vaikka kyllahan tv-spotissa harmaahapsinen Carmenkin keikistelee varsin niukassa keltaisessa hameessa. Joo, mutta ei kaikilla ole Carmenin kroppaa ja itsevarmuutta.

Mittareita ja pitkää pinnaa

Eipä ole tullut vähään aikaan kirjoitettua mitään! Se ei toki tarkoita sitä etteikö Unkarissa olisi sattunut ja tapahtunut! Sain juuri päätökseen erään jo jonkin aikaa roikkuneen asian, joka inspiroi kertomaan miten täällä pienetkin jutut joskus hoituu pitkän kaavan mukaan.

Marraskuussa vuosi sitten silmiini osui rappukäytävän seinällä oleva ilmoitusluontoinen lappu, jossa oli lista asunnoista joiden vesimittari menee vanhaksi vuoden loppuun mennessa. Lapussa ei ollut mitaan puhelinnumeroa johon ottaa yhteyttä, joten ajattelin kysäistä ensin isännöitsijältä mikä oikein on homman nimi. Ystävällinen isännöitsijärouva ilmoitti, etta mittareiden vaihtaja saapuu taloon vuodenvaihteessa. Selva, odotetaan sitten siihen asti!

Alkoi uusi vuosi mutta mitaan mittareidenvaihtajaa ei nakynyt eika kuulunut. Nyt isannöitsijan toimistosta kerrottiin, etta jokaisen pitaa itse ilmoittaa vesilaitokselle, ei sielta kukaan muuten tule. Pirautin vesilaitokselle, jolloin sain kuulla ettei vesilaitos itse hoida mittareiden vaihtoa eika selvita sita puuttuuko asunnosta vesimittari. Tallaisen työn tekee ulkopuolinen yritys. Tiedustelin mista tallaisen mittarinvaihtajan ja -mitatöijan sitten löytaa ja sainkin tallaisiin tapauksiin erikoistuneen firman yhteystiedot. Saamani vesifirma puolestaan kertoi ettei se tee konkreettisia vaihtoja ja antoi kolmannen yrityksen puhelinnumeron. Nyt tarppasi! Firmasta tulisi henkilö paikan paalle arvioimaan tilanteen ja tekemaan suunnitelman mittarinmitatöintia varten.

Helmikuun puolessa valissa tuli soitto etta nyt mittarinmitatöijalla olisi aikaa. Hyva, vihdoinkin! Mitatöija kiersi huoneiston ja vahvisti toteamalla ettei asunnossa ole kuin yksi vesimittari. Lisaksi han taytti lajan lomakkeita, jotka piti allekirjoittaa, vieda isannöitsijalle allekirjoitettaviksi ja leimattaviksi ja lopuksi lahettaa vesifirmaan, joka puolestaan lahettaisi ne vesilaitokselle. Nyt piti enaa odottaa parisen viikkoa etta kaikki paperit olisivat kunnossa ja saataisiin sovittua milloin vanha vesimittari vaihdettaisiin uuteen.

Pari viikkoa meni seka kolmas ja neljas viikkokin eika mitaan taaskaan kuulunut eika nakynyt. Ajattelin, etta paras alkaa jalleen kerran soitella jotta homma etenisi. "Nyt on vahan ruuhkaa, mutta kylla asia kohtapuoliin hoituu", vastattiin. Samalla tavalla vastattiin aina juhannukseen saakka. Puhelimessa oleva rouva kertoi iloisena etta kirjekuori jossa vesilaitoksen vahvistukset olivat saapui juuri hanen pöydalle, mutta hanella ei valitettavasti ollut oikeutta avata kuorta...

En tieda koska se kirjekuori oikein avattiin - vaikutti vahan ettei koko kesana. Syyskuussa saapui vesilaitokselta kirje jossa muistutettiin siita etta vesimittarin vaihdon suhteen olisi jo korkea aika tehda jotain - aikaa olisi enaa lokakuun loppuun saakka. No, nyt alkoi jo pinna kiristya! Talla kertaa vesifirmasta kerrottiin ettei heilla ollut mitaan tata asiaa koskevaa dokumenttia. Selitettyani asian perinpohjaisesti lupasivat tarkistaa tilanteen ja soittavan takaisin. Soittoa ei tietenkaan kuulunut joten kun jalleen kerran soitin firmaan minulle tunnustettiin etta tama tapaus oli ollut erittain hankala koska siina oli kaksi eri asiaa: vanhan vesimittarin vaihto seka toisen vesimittarin (jota ei 10 vuoteen ole edes ollut) mitatöinti papereista. Kukaan ei tiennyt miten asia pitaisi kasitella joten paperit siirtyivat aina kasan alimmaiseksi. Ongelmanratkaisukyky ei taida todellakaan olla siita parhaimmasta paasta!

Viikon sisalla firmasta ilmoitettiin paiva ja aika jolloin asuntoon tultaisiin vaihtamaan se surullisen kuuluisa vesimittari. Aikahaarukka oli klo 9-13. Kello tuli yksi eika mitaan vaihtajaa taaskaan ollut saapunut. Kaksikymmenta yli yksi vaihtaja soitti ja kertoi tulevansa parinkymmenen minuutin paasta. Liian myöhaista, ei kai kenenkaan odoteta istuvan kotona odottamassa koko arkipaivan, no, Unkarissa kylla odotetaan etta ihmisilla on aikaa istua joutilaana. Lokakuun loppu lahestyi eika uutta yhteydenottoa vesifirmasta kuulunut. Pakko taas soittaa sinne. Sain sovittua etta vaihto tapahtuisi perjantaina (viimeinen arkipaiva lokakuussa) heti aamulla klo 9.

Jippii, patu tuli aivan ajallaan! Arvaa, kauanko vesimittarinvaihto kesti? Kokonaiset 10 minuuttia! Kysyin mites se, kun laskuun on edelleenkin merkattu kaksi mittaria, mutta asunnossa on vain yksi. Ukon ensimmainen reaktio oli ettei asia kuulu hanelle. Hanet on lahetetty ainoastaan vaihtamaan yksi mittari eika tekemaan mitaan muuta. Pitaisi lahettaa joku toinen talle mitatöinti asialle. Pitkallisen keskustelun jalkeen ukko kiersi asunnon ja totesi samoin kuin edellinenkin patu, ettei toista mittaria tosiaankaan löydy! Han lisasi kaavakkeeseen tasta merkinnan. Itselleni jai tahdella merkittyjen kohtien tayttö lomakkeeseen. Kipitin kaavakkeet isannöitsijan toimistoon leimattaviksi ja lahetin ne kirjattuna kirjeena vesifirmaan.

Lopuksi en tiennyt itkeakö vai nauraa silla, kun saavuin isannöitsijan toimistolle ja kohteliaasti ilmoitin vastaanottotadille etta olen menossa tapaamaan rouvaa Kerekesia. Respatati vastasi ettei taalla ole ketaan sen nimista... Just joo, enpa ollut ensimmaista kertaa siina talossa. Harpoin portaat ensimmaiseen kerrokseen ja siellahan rouva Kerekes istui ja tyytyvaisena leimasi kaikki kaavakkeet.

Nahtavaksi jaa onko jo seuraavsta vesilaskusta poistettu toinen vesimittari - epailenpa!

Inhimillisyyttä aamuvarhain

Hermot olivat taas koetuksella viime viikolla! Torstaina oli aikainen herätys ja lähtö lentokentälle jo viidelta aamulla, joten asetelma oli lupaava.

Kentälla on onneksi automaatit, joissa voi tsekata itsensä Malévin lennoille. Torstaiaamulla neljästä masiinasta yksi oli käytössä... Tsekkaus tapahtui kuitenkin näppärästi ja nopeasti pelkän passin avulla - ei tarvinnut erikseen kirjoittaa lennonnumeroita sun muita tietoja. Enää vain matkalaukku baggage dropiin, turvatarkastukseen ja aamuteelle ennen shoppailua.

Niinpa niin, baggage drop olikin muuttunut tavalliseksi tsekkauspisteeksi. Ei muuta kuin jonon hännille odottamaan omaa vuoroaan. Jono oli pitkä kuin mikä ja ulottui reippaasti aitauksen ulkopuolelle. Verenpaine kohosi heti aamutuimaan, kun muutamat paikalliset etuilivat tapansa mukaan silmää räpäyttämättä suoraan aitauksen sisapuolelle. Onnettoman oloinen lentokenttävirkailija seisoskeli ns. neuvomassa matkustajia. Kyselin tyypiltä että mikäs idea tässä nyt oikein on. Miksei matkalaukuille ole omaa tiskia? "Tämä on vielä niin uutta emmekä ole saaneet järjestettyä erillistä baggage dropia." Täh? Muilla kerroilla ei ole ollut mitään ongelmaa tsekata matkalaukut erillisellä niille tarkoitetulla tiskillä, mutta ei naköjään tänään. Uskomatonta.

Vielđäkin näkee matkustajia, jotka saapuvat turvatarkastushihnalle kaikki varusteet päällä ja kamat kassissa. Ja ovat niin ihmeissaan kun pitää ottaa takki pois päältä ja nesteet erikseen. Budapestin kentällä turvatarkastajat ovat onneksi aina olleet ystävällisiä. Ja tällä kertaa myös yli-ymmärtäväisiä, vai miltä kuulostaa seuraava tapaus: keski-ikäisellä rouvalla oli mukanaan 150ml pullo nestettä, vaikka maximi määrä on 100ml. Rouva selitti että pullossa on nestemäistä vitamiinia lapsille. Sanat "lapsi" ja "äiti" ovat niin maagisia unkarilaisille, että ne menevät kaikkien esteiden yli. Niin tälläkin kertaa. Rouva sai viedä pullonsa. Uskomatonta.

Toinen esimerkki, joka ei kylläkään liity mitenkaan lentokenttaan mutta sanaan "aiti", on legendaarinen ylinopeustapaus. Mieheni oli menossa kolleegansa kanssa asiakastapaamiseen. Kolleega ajoi ylinopeutta reippaanpuoleisesti ja suoraan poliisin tutkaan. Joutuiko han maksamaan sakot? Eipa tietenkaan! Han selitti poliisille etta nyt on kiire katsomaan sairasta aitia. "No, siina tapauksessa", sanoi poliisi, "asia on selva. Tarvitsetteko saattueen? Voimme ajaa edella pillit paalla niin ei tarvitse pysahdella risteyksissa ja liikennevaloissa." Etta nain Unkarissa.

Edella olevat esimerkit ovat kärjistäviä mutta kuvaavat silti hyvin välilla raivostuttavia mutta niin inhimillisia unkarilaisia.

Transit-puolen kahvilassa oli vain yksi myyja ja matkustajia sadoittain... Lento meni mukavasti ja Tukholmassa paistoi aurinko.

Oudon muotoiset

Pitkaan ja hartaasti remontoitu katu Budapestin keskustassa on nyt vihdoin valmis. Katu alkaa Petöfi Sandor utcana ja jatkuu Október 6 utcana. Alunperin hanketta mainostettiin tulevana kavelykatuna, mutta naköjaan autotkin ovat sallittuja. Jalkakaytavat ovat mukavan leveat ja laatoitenut - tosin taas silla vaalealla kivella jonka pinta sadekelilla aiheuttaa liukastumisia. Penkkejakin on ripoteltu kivasti matkan varrelle. Jokin kokonaiskuvassa kuitenkin tökkii (niiden autojen lisaksi). Joka ikinen tolppa, lampunpylvas ja roskalaatikko on vinossa! Ja viela ihan tarkoituksella. Kyse on modernista designista. Kadun varrelle olisi ehdottomasti pitanyt laittaa selkeat, mustat valurautaiset ja ennenkaikkea tyyliin sopivat vanhanaikaiset lyhtypylvaat, tolpat sun muut.

Unkarilaisilla tuntuu olevan jokin ihmeellinen mania kaikkeen oudon muotoiseen arkkitehtuurissa ja sisustuksessa. Ruotsalainen ystavaperhe osti 90-luvun alussa rakennetun talon Budan kukkuloilta. Sijainti ja neliömaara oli lapsiperheelle ihanteellinen, mutta muuten asunto osoittautui harvinaisen epakaytannölliseksi. Tuntui etta arkkitehti oli oikein kunnolla leikitellyt mita ihmeellisimmilla tilaratkaisuilla. Joka huoneessa oli hukkatilaa useampia neliöita, taysin tarpeettomia kaaria ja onkaloita siella taalla. Ei auttanut pistaa tilat uusiksi, tosin rakenteista löytyi pylvaita ja tukirakenteita joita ei piirustuksissa nakynyt...

Olin jokunen aika sitten unkarilaisen Klaran kanssa kylpyhuonekalusteostoksilla. kalusteet eivat tulleet Klaralla itselleen vaan hanen sisarensa omistamaan asuntoon, joka vuokrattaisiin eteenpain. Tarkoitus oli tehda asunnosta mahdollisimman neutraali ja toimiva. Klaran ajatus kuitenkin oli tehda kylpyhuoneesta sellainen, etta uusi asukas huomaisi heti kuinka jokaista yksityiskohtaa on todella harkittu ja mietitty loppuun asti. Toisin sanoen Klara halusi kaarevaa ja vinoa siis todella oudon muotoisia ratkaisuja, jotka eivat onneksi sopineet mitenkaan pieneen kylpyhuonetilaan ja nain lopulta paadyttiin ryhdikkaisiin ja funktionaalisiin perusratkaisuihin. "Mutta jos seuraava vuokralainen on psykiatri ja haluaa tasta asunnosta oman vastaanoton niin..." Niinpa niin.

En nyt viitsi menna sen syvemmin ystavani Monikan kodin sisustukseen. Sen verran vaan, etta han on itse suunnitellut huonekalunsa, jotka puuseppa on sitten toteuttanut. En tieda funktionaalisuudesta mutta mita erilaisemmissa muodoissa kylla löytyy...

Tietysti jos on koko lapsuutensa elanyt lahiössa valuumuotissa tehdyssa betonitalossa, niin sita varmaan kaipaa erikoisempia ratkaisuja, mutta joku raja sentaan pitaisi olla. Eika se pelkka Alvar Aaltomainen funktionaalisuus ole kaikkeen ratkaisu vaan myös se, etta silma lepaa omassa ymparistössa, on se sitten koti, työpaikka tai asuinalue.

.

Isokenkäiset

Viime sunnuntaina katukuvasta naki etta paiva on jotenkin erikoinen. Kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja monella oli viela kukkapuska kadessa. Tapaus ei liittynyt mitenkaan vappuun tai sen jalkeiseen aikaan, vaan Unkarissa vietettiin aitienpaivaa. Se etta porukka oli pukeutunut parhaimpiinsa tarkoitti miehilla lahinna sita, etta olivat kaivaneet kaapin perukoista vanhan rippipuvun tai ainakin se naytti silta. Tosin puvut eivat olleet pinkeita kuten voisi luulla vaan painvastoin ylisuuria. Eivatka pelkastaan puvut!

Kavelin Andrássy útia pitkin sunnuntai-brunssille Marriottiin kun kuulin ihmeellista klompsutusta. Hetken paasta klompsuttaja meni ohi. Fiksusti pukeutunut nuorimies, jonka puku istui moitteettomasti. Mutta se ihme klompsutus. Sehan johtui pojan plankatuista, mutta suurista kengista. Eika nyt puhuta mistaan numeroa isommista jalkineista vaan ainakin viisi numeroa liian suurista! Mika kumma tata kansaa vaivaa? Miksei voi ostaa sopivan kokoisia kenkia ja vaatteita?

Tassa yksi koominen esimerkki lahipiiristani. Ystavani Monika oli tutustunut itseaan muutaman vuoden nuorempaan, mukavaan ja sporttiseen mieheen. Monika oli jo ennen Laszlon tapaamista varannut itselleen parin viikon matkan Mauritiukselle. Uusi poikaystava ilmoitti lahtevansa mukaan. Mikas siina, kivahan se on matkustaa mukavan ihmisen kanssa.

Ensimmaisen kuukauden aikana Monika naki Lászlón aina pukeutuneena urheilullisesti verkkareihin ja isoihin t-paitoihin. He tekivat treffit lentokentalle. Jarkytys olikin sitten aikamoinen - Laszlo saapui sovittuun paikkaan kentalle pukeutuneena pukuun. Eika mihinkaan tahansa pukuun vaan yksinkertaisesti useita kokoja liian suureen. Lahkeet viilsivat maata, sormenpaita ei nakynyt, hartioista ei kannata edes mainita... Kengat tietysti klompsuivat jaloissa. Loma meni kuulemma ihan ok, huolimatta Laszlon vaatevalinnoista.

Arkeen palattuaan Monika otti asiakseen uusia miehen koko garderoobi. Helppoa se ei ollut eika ihan halpaakaan, mutta jotain oli tehtava ja mahdollisimman akkia. Yksi teoria ylisuurille vaatteille on se, etta mies tuntee itsensa isommaksi ja kookkaammaksi kun on reilun kokoiset vaatteet ylla. Erittain epaloogista mutta niin unkarilaista! Luulisi etta peili edes paljastaisi totuuden.

Naisilla tilanne on painvastainen. Enpa ole koskaan nahnyt yhdellakaan unkarilaisella naisella paalla jotain ylisuurta. Niukkaa ja pinkeeta sitakin enemman. Naisten juhlapukeutuminenkaan ei valttamatta ole kovin tyylikasta ja eleganttia, ainakaan meidan pohjoismaalaisten mielesta, mutta heista kuitenkin huokuu tietty tyytyvaisyys itseensa. Sellaista tunnetta harvoin nakee suomalaisissa kanssasisarissa. Olemme yleensa ennemminkin vaivautuneita ja pelkaamme olevamme ylipukeutuneita. Ja ennen kaikkea pelkaamme mita muut ajattelevat. Etteivat ne vaan luule etta ma luulen itsestani jotain -asenne on arsyttavan yleista. Mutta minkas sille luterilaiselle kasvatukselle mahtaa.

Unkarissa jokainen saa pukeutua juuri niin kuin haluaa. Eika kukaan kummastele, tuijota saati sitten huomauttele. Paitsi jos nainen on pukeutunut valinpitamattömasti liian telttamaisiin vaatteisiin...

.....